historia

TUL JA PONNISTUS 1930 -LUVULLA
Tullilainen kilpailutoiminta oli liiton tilasta johtuen elänyt laskusuhdannetta 1920-luvun pari viimeistä vuotta. Kolmikymmentäluvun alkuvuosina ei nousua tapahtunut. Poliittinen tilanne kiristyi ja lapualaisen äärioikeiston vaara oli fakta. Samanaikainen suuri lama, pulakausi ei suinkaan parantanut tilannetta. Kansainvälisiä kilpailusuhteita ei juuri ollut. Lähes kaikki liiton enneätykset olivat kaukaa 1920-luvuilta. Järjestöllisesti oli liitosta erotetun puolikkaan tilalle perustettu uusia seuroja, joista suuri osa oli sosialidemokraattisten työväenyhdistysten alaosastoja. Pienet maaseutuseurat alkoivat menestyä liiton kilpailuissa, koska kaupunkien suurseurat oli järjestään erotettu liitosta eikä paikkaajista ollutkaan paikoiksi. Kolmikymmentäluvun alussa TUL taisteli tosissaan olemassaolostaan.

VALTIO PAINOSTAA
Syyskuussa 1930 Suomessa hyväksyttiin Lapuan liikkeen aloitteesta ns. kommunistilait, joilla tiukasti rajattiin kansalaisoikeuksia. Muun muassa helsinkiläisten musikanttien pihasoitto tuli kielletyksi. Lait koskivat myös urheiluliikettä ja vuoteen 1934 mennessä kaikki TUL:sta erotetut seurat kiellettiin ja niiden omaisuus takavarikoitiin. Kielletyksi tuli 157 urheiluseuraa joukossa eri puolilta maata muun muassa Jyry, TuWe, Kuopion Riento, Oulun Tarmo ja Kemin Into. Kun myös kirjapainoja ja työväentaloja takavarikoitiin, oli kyseessä aikamoinen suonenisku koko vasemmistolle.

TUL oli saanut valtionapua koko olemassaolonsa ajan. Ei suinkaan yhtä paljon kuin SVUL, mutta oli kuitenkin saanut sitä samoinkuin tukea Työläisolympialaisiin osallistumiseen. Vuonna 1931 valtionapua rutkasti pienennettiin ja syyksi kirjattiin tullilaisten vaatimattomat urheilutulokset, mikä osin pitikin paikkansa. Toiseksi syyksi kirjattiin TUL:n poliittisuus ja se, että "liittoon otetaan jäseniksi vain määrättyyn poliittiseen puoluekantaan kuuluvia henkilöitä", mikä väite myös piti aika lailla paikkansa. Kävi niin, että pesäero kommunisteihin ei suojellutkaan "maltillisempaa" vasemmistoa. Vielä konkreettisempi yritys oli IKL:ään suuntautuneen "Vapaan Työväen Urheiluliiton" perustaminen. VTUL ilmoitti heti jäsenmääräkseen 5000 ja sai saman tien valtionapua. Koko hankkeen toiminnallinen merkitys jäi kuitenkin marginaaliseksi joskin sen ajan propagandailmapiirissä se täytti tehtävänsä.

TUL:n naisten aktiivisuus piti monin tavoin liittoa pystyssä hankalina aikoina. Muun muassa Pajulahden urheiluopisto oli heidän suurhankkeensa, joka takasi ohjaajakoulutuksen jatkumisen. Naistoimikunta. Seppo Hentilän mukaan Pajulahti on esimerkki siitä, miten ihmisten innostus voi nostattaa melkein tyhjästä suuria saavutuksia. Naistoimikunta vuonna 1933
takaa vasemmalta Ida Kallio, Saimi Hartell, Terttu Lehtonen ja puheenjohtaja Irja Rainio
edessä vasemmalta Elina Jääskeläinen, sihteeri Helmi Paasonen, Alli Salomaa ja Elli Vuorinen. Paasonen ja Salomaa olivat Ponnistuksen voimisteluohjaajia ja Salomaa toimi Ponnistuksen sihteerinä 1925-1937. Kuva SH

Vuonna 1932 ja 1933 valtionapua ei sitten tullut ollenkaan. Takana oli Martti "Tahko" Pihkalan esitys siitä, että valtionapua annetaan ainoastaan olympialaisiin osallistuville liitoille. Opetusministeri Juho Kukkonen päätti eheyttää urheiluliikkeen "vaikka rahan voimalla". Samaan aikaan TUL suunnitteli Pajulahden opiston kehittämistä varsinaiseksi urheiluopistoksi. Pajulahti oli naisten aktiivisuudn tulos. He keräsivät rahaa vuodesta 1926 alkaen, avasivat paikan 1929 ja he pitivät sitä yllä 1930-luvun alkuvuodet ennenkuin varsinaiseen rakentamiseen päästiin vuonna 1936-1937. Ensimmäiset urheiluopiston piiristukset tehtiin jo 1930. Pajulahdessa koulutettiin joka kesä uusia ohjaajia niin voimisteluun, pesäpalloon kuin yleisurheiluunkin.

YLILOIKKARIUS
Porvarillisen ja työväen urheiluliikkeiden suhteita on aina määrittänyt rajankäynti seurauskollisuuden, politiikan, toimeentulon, ammattilaisuuden, värväyksen, harrastamisen ja kilpaurheilun tiimoilla. Koko ajan tämä on kärjistynyt seura- ja liittosiirtoihin eli yliloikkariuteen.

Jotkut ovat sitä mieltä, että värväys Ponnistuksesta aloitettiin jo vuonna 1907, kun Fredrik Wathén lähti seurasta perustamaan HJK:ta, mutta jätetään tämä anekdootiksi. Varmaa sen sijaan on, että hiukan ennen Tukholman olympialaisia Hannes Kolehmainen erotettiin työpaikastaan, koska hän liittyi väärään seuraan. Samoin kävi myös vuoden 1924 maratonmestarille Albin Stenroosille, joka jatkoi matkaansa Ponnistuksesta Helsingin Kisaveikkoihin. Kolehmainen ratkaisi asian lähtemällä Amerikkaan juoksemaan itselleen elantoa.

Suhtautuminen ammattilaisuteen oli TUL:ssakin keskustelun alla. 1920-luvulla Jyryn painijoita syytettiin liian isojen palkintojen vaatimisesta ehtona osallistumiselleen kisoihin ja jossain vaiheessa palkintojen arvoille piti laittaa katto, koska muuten pienemmät seurat eivät olisi voineet kilpailuja järjestää. Asiaa ei kuitenkaan koskaan nähty noin yksinkertaisena. Eritoten kilpaurheiluun suuntautuneet isot seurat varmasti ymmärsivät työläisurheiljoidensa motiivit.

Antti Syrjäläinen on väitellyt huippu-urheiljoiden loikkariudesta 20-30-luvuilla Joensuun yliopistossa vuonna 2008. Syrjäläinen erittelee kaikkiaan 77 urheilija loikkaukset. Joukossa oli peräti 55 helsinkiläistä ja ainoastaan viisi maaseutulaista, mikä osoittaa TUL:n vahvuuden nimenomaan kaupungeissa. Loikkareista 67 oli voittanut vähintään TUL:n mestaruuden tai edustanut maata TUL:n liittojoukkueissa. Kuudestatoista loikanneesta helsinkiläisestä jalkapalloilijasta pelasi peräti viisitoista myöhemmin maajoukkueessa näitten joukossa Aatos Lehtonen, joka lähti taloudellisten syiden ja olympiajoukkueeseen pääsyn takia Ponnistuksesta vuonna 1935.

Kuulantyöntäjä Sulo Bärlund lähetti vuonna 1935 kirjeen Urho Kekkoselle, missä hän ilmoittautui loikkariksi. Bärlund oli voittanut kolme TUL:n mestaruutta ja voitti myöhemmin seitsemän Suomen mestaruutta ja olympiahopeaa. Bärlundin kuulaennätys kesti TUL:n ennätyksenä yhdeksän vuotta. Kopio Syrjäläinen: Miksi siksi loikkariksi (2008). Alunperin: Urheilu 1935-50. 24/1 Urheilu: Suomi. Urheilu. UKA

Syyt loikkariuteen olivat karkeasti seuraavat:
- mahdollisuus elättää itsensä yleensä saamalla työpaikan tai pitämällä vanhan. Kun ajattelee 1930-luvun pula-aikaa, jolloin työttömyys merkitsi nälkäkuolemaa, oli syy aika relevantti.
- mahdollisuus päästä olympialaisiin ja maajoukkueisiin ja tähän liittyi myös se, että eihän TUL:n kisoista kertoneet kuin vasemmistomedia, joka puolestaan oli pahassa ahdingossa 1920-30 -lukujen ilmapiirissä. Volmari Iso-Hollo on ehkä tästä ryhmästä edustavin esimerkki.
- TUL:n sisäiset riidat ja ennenkaikkea Spartakiadeille lähteneiden urheiljoiden ja seurojen erottaminen liitosta. Esimerkiksi 55 helsinkiläisestä loikkarista peräti 29 tuli Jyrystä. Kuudestatoista huippujalkapalloilijasta kymmenen oli Spartakiadien kävijöitä.

Suhtautuminen loikkareihin oli tietysti vaihteleva, mutta myöhemmin melkoisen moni siirtyneistä jatkoi uransa jälkeen TUL:ssa, joten asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia.

Toinen suuri loikkausaalto koettiin 1950-1960 -lukujen taitteessa. Jälleen syynä olivat sekä TUL:n omat riidat että urheilijoiden halu päästä olympialaisiin, joihin tuolloin lyötiin tullilaisille tiukka tulppa.

LOIKANNEET FUTAAJAT
Koska yleisistä lähteistä on vaikea löytää parin-kolmen "tunnetuimman" lisäksi muitten TUL:sta lähteneiden futaajien nimiä, luetellaan Syrjäläisen listaamat 16 huippufutaajaa tähän:
Johan Alho Vesa -> HJK
Väinö Forsten Vesa -> Kiffen
Reino Fri Jyry -> Helsingin Toverit (ja takaisin Jyryyn)
Ernst Grönlund Vesa -> HIFK
Viljo Halme Jyry -> HJK
Frans Karjagin Vesa -> HIFK
Leo Karjagin Vesa -> HIFK
Leevi Kekkonen Jyry -> Helsingin Toverit
Tauno Kekkonen Jyry -> Helsingin Toverit
Aatos Lehtonen Ponnistus -> HJK
Veli Leskinen Jyry -> Helsingin Toverit
Kaarlo Oksanen Kullervo -> HPS
Lauri Präktig (Sinikari) Jyry -> HPS
Eero Ronkainen Vesa -> Kiffen -> HPS
Brynolf (Bruno) Weckström Jyry -> Helsingin Toverit (ja takaisin Jyryyn)
Kurt Weckström Jyry -> Helsingin Toverit (ja takaisin Jyryyn)

Anekdootiksi kelpaa varmaan tieto siitä, että veljekset Leevi ja Tauno Kekkonen hyppäsivät 1920-luvulla mäkeä Ponnistuksen riveissä.

KÄÄNNE PAREMPAAN
Kuten usein, tapahtui käänne parempaan suurimman myllerryksen keskellä. Avoin terrori tullilaisia kohtaan kiihtyi vuosina 1932-33 ja vuonna 1934 Kivimäen hallitus hyväksyi niinsanotun puserolain, jolla haluttiin kitkeä ääriainesten näkyvä toiminta. Lakia sovellettiin kuitenkin esimerkiksi tullilaisten kilpailuasuihin. Terrori puolestaan näkyi muun muassa työpaikoilta erottamisina. Esimerkiksi vuoden 1934 liittojuhliin estettiin reilusti 2000 tullilaisen osallistuminen työpaikan menettämisen uhalla ja kukaan ei tietenkään voi tietää sitä, kuinka moni ei edes uskaltanut liittyä tullilaiseen seuraan.

Samaan aikaan kuitenkin urheiluelämä alkoi piristyä ja eheytyä. Vaikka lait eivät muuttuneet, urheiluseuroja ei enää kielletty ja myös punainen väri kilpailuasuissa ja voimistelunauhoissa sallittiin "kun punainen ei ole kansainvälistä punaista". Syy on poliittinen. Sosialidemokraatit voittivat vuoden 1933 vaalit ja kun sosialidemokraattien vaalimenestys toistui seuraavissa vaaleissa, pääsivät he myös hallitukseen. TUL kamppaili myös sinnikkäästi oikeusteitse takavarikoidun omaisuuden siirtämisestä omille uusille seuroilleen. Oma osansa oli myös sillä, että viimeistään vuoden 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen kaikille kävi selväksi, ettei fasismi tule säälimään mitään työväenliikkeen osaa ja näin eri fraktioiden oli helpompi rakentaa yhteistyötä. Kommunstienkin taktiikka muuttui kansanrintaman rakentamisen suuntaan, joskin sosialidemokraatit torjuivat sen ja pyrkivät kohti punamultayhteistyötä. Myös kansainvälisesti urheiluinternationaalit alkoivat jopa korostaa yhteistyön välttämättömyyttä. Näin esimerkiksi TUL solmi uudestaan urheilusuhteet Neuvostoliittolaisiin urheilijoihin.

VALTAKUNNAN YHTEISTYÖ OLYMPIA-AATTEEN KANTAMANA
Vuosikymmenen loppua kohden myös valtakunnallinen urheilun punamulta alkoi hahmottua. Valtakunnan liittoa ei syntynyt, mutta kun kumpikin osapuoli oli yhtä mieltä olympialaisten (joskin eri olympialaisten) maahan saannin välttämättömyydestä, oli yhteistyö Olympiastadionin rakentamisesta alkanut jo vuonna 1927 ja stadionin rakentaminen 1934-1938 oli tärkeä etappi. Kun Suomi hävisi kisan vuoden 1936 olympialaisista, haki TUL työläisolympialaisia vuodeksi 1943 ja SVUL avusti budjetin laatimisessa. Vuonna 1938 TUL meni mukaan vuoden 1940 olympialaisia valmistelleeseen komiteaan, missä selvitettiin Helsingin mahdolllisuuksia järjestää kisat. Työläisolympialaiset myönnettiin Suomeen vuonna 1938 ja vuoden 1940 kisat varamiehen paikalta seuraavana vuonna Japanin sekaannuttua toiseen maailmansotaan. Tavan mukaan myös ponnistuslaisia oli mukana kumpienkin olympialaisten valmisteluissa. Ponnistuksen rooli onkin ollut ennen maailmansotia hyvin järjestötyöhön suuntautunut.

Ehkä tärkein yksittäinen symboli oli Olympiastadionin avajaiset vuonna 1938, missä molempien liittojen jäsenet marssivat stadionille rinta rinnan. Presidentti Kyösti Kallio lausuu "Suomen sydän sykkii nyt kenties yksimielisempänä kuin koskaan".

Yhteistyö syntyi vailla varsinaisia järjestöllisiä sopimuksia olympia-aatteen kantamana.

Ponnistuksen ryhdikäs ja nuorekas joukko TUL:n liittojuhlilla 1934. Kuva VP

LIITTOJUHLAT 1934
TUL:n toiset liittojuhlat vuonna 1934 olivat kenties merkittävin yksittäinen tapahtuma, joka alusti tuulen suunnan muutosta. Liiton talous oli murtumaisillaan ja oikeistopaineen alla tosiaan 2000 kisaajaa pakotettiin jäämään kotiin työpaikan menetyksen uhalla. Silti TUL järjesti Suomen siihen asti ehdottomasti suurimmat ja komeimmat juhlat. Kisoihin osallistui yli 9000 urheilijaa, joukkuevoimistelijaa ja toimitsijaa. Eri puolilta maata tulleet kisaajat majoitettiin yksityiskoteihin. Kisapaikkoina toimivat Kallion Braku eli Sörkan Bislet ja Pallokenttä, jonka naisten yhteisvoimistelunäytökseen osallistui 3000 osallistujaa. Kilpailijat marssivat toista tuntia yli Pitkänsillan kantaen tyhjiä lipputankoja, koska liput oli kielletty.

Takana oli erinomainen ja määrätietoinen yli kahden vuoden valmistelut. Hyväksi käytettiin muun muassa uutta välinettä radiota, jossa helmikuussa 1934 harjoitettiin voimisteluohjelmaa kuusi tuntia. Tämä oli mahdollista siten, että TUL omisti Yleisradion osakkeita. Juhlia myös selostettiin radiossa ja niistä tehtiin elokuva. Kaiken kaikkiaan nämä vuoden 1934 juhlat olivat symboli selviämiskamppailusta ja osoitus ihmisten halusta toimia itse, vailla kahleita.