historia

TUL JA PONNISTUS 1920 -LUVULLA
TUL:n perustaminen tarkoitti järjestöllistä työtä. Jo vuoden 1919 aikana maahan perustettiin "piirikunnat" eli piirijärjestöt. Helsingissä perustajia olivat samaiset Jyry, Visa ja Ponnistus, jotka olivat liitonkin takana. Ponnistus oli perustamassa piirijärjestöä ennen kuin teki päätöksensä koko liittoon liittymisestä. Kun ensimmäisessä liittokokouksessa elokuussa 1919 oli paikalla ollut 56 seuraa, oli niitä vuoden lopussa jo 134. Liitossa oli vuonna 1919 reilut 11 000 jäsentä ja vuonna 1922 jäseniä oli jo karvan alle 28 000 ja jäsenyyden kriteerinä oli jäsenmaksun maksaminen, mikä tuolloin ei ollut ihan yksinkertaista.

TUL:on pää-äänenkannattajana ilmestyi aikakauslehtityyliin Työväen Urheilulehti ja vuodesta 1921 alkaen ilmestyi myös Työväen Urheilukalenteri, joka luettelonomaisesti kirjasi urheilutapahtumat ja -tulokset. Vuonna 1928 kalenteri korvattiin vuosikirjalla, jossa oli selkeät teemat milloin valmennuksesta, milloin kansainvälisestä yhteistyöstä ja milloin lajiesittelyistä. Myös terveyskasvatus oli vahvasti esillä ja syystäkin, sillä pula-ajan myötä 1930-luvulla kansantaudiksi levisi tuberkuloosi.

Helsinkiläisten seurojen voimasuhteista antavat osviittaa jäsenmäärät. Vuonna 1920 oli Jyryllä 1500 jäsentä ja Ponnistuksen jäsenmäärä oli noussut taas lukuun 35. Vuonna 1921 Ponnistus liittyi Sosialidemokraattisen nuorisoliiton Sörnäisten osastoon ja jäsenmäärä nousi lukuun 200, mutta Jyryllä oli jo 2600 jäsentä, Visalla 715 ja uudella seuralla Kullervolla 800. Pari vuotta myöhemmin alkoi liittoon ilmaantua erikoisseuroja ja tällöin yleisseurojen jäsenmäärät laskivat.

Nuorisoliitosta Ponnistus erosi vuonna 1923 ja osin siksi, että osasto oli vasemmistososialistien hallussa. Tosin myös Ponnistuksen urheiluväki oli jakautunut, mikä kuvasi myös koko TUL:n tilaa ja mikä myöhemmin johti ennalta-arvaamattomiin seurauksiin.

KILPATOIMINTA JÄRJESTÄYTYY
Kilpatoiminta alkoi rivakasti. Alussa noudatettiin SVUL:n amatööri- ja kilpailuohjeita, mutta vuonna 1924 liitto hyväksyi omat ohjeet. Alusta lähtien pyrkimys oli luoda oma kilpailujärjestelmä ja omat suhteet ulkomaille. Esimerkiksi jalkapallossa TUL:n liittojoukkue kiersi vuonna 1922 viisi viikkoa kestäneen seitsemän ottelun kiertueen Neuvosto-Venäjällä. Joukkue oli ensimmäinen ulkomaalainen urheilujoukkue maassa. Palattuaan takaisin kotiin joutuivat pelaajat kahdeksaksi päiväksi "lääketieteelliseen karanteeniin" ja yhdeksän pelaajaa sai potkut. Liitto avusti uuden työn hankkimisessa.

TUL:n liittojoukkue Neuvosto-Venäjän kiertueella syyskuussa 1922.
Takana vasemmalta "Ude" Lehtinen (Kalervo), Yrjö Pirhonen (Jyry), kullervolaiset Eino Sandberg, Valter Lundström ja Niilo Lindberg
Keskeltä Kullervon Waldemar Semenoff ja Viljo Vuorinen sekä Kaarlo Lehto (Jyry)
Edessä Emil Nylund (Jyry), Martti Jäppilä (Ponnistus) ja Sulo Salin (Kullervo)

Suhteet Neuvosto-Venäjälle olivat tiiviit, mutta vähitellen suhteita avattiin myös läntisiin veljesliittoihin ja kun työläisurheilu oli jakautunut Sosialistiseen Urheiluinternationaaliin (SUI, sosialidemokraatit) ja Punaiseen Urheiluinternationaaliin (kommunistit, vasemmistososialistit), liittyi TUL SUI:hin. Suomalaisten läheinen yhteistyökumppani Norjan liitto liittyi PUI:hin. TUL pyrki tosin aina -20 -luvun lopulle toimimaan sovittelijana ja otti tämän roolin uudestaan -30-luvun puolivälissä.

Urheiluyhteistyöstä sukeutuivat myös liiton ensimmäiset linjariidat, jotka suurin osin määräsivät tulevan. Liiton johdossa ja osassa seuroja oli paljon kilpaurheilun vastustajia, mutta suurimmat seurat eivät sitä suinkaan olleet. Suurimmat kaupunkilaisseurat, joista suurin osa oli vielä poliittisesti laitavasemmalla, suuntautuivat alusta lähtien kilpaurheiluun ja halusivat pitää kilpaurheilusuhteet yllä mahdollisimman laajalti. Kuitenkin TUL:n johto epäsi jo osallistumisen 1920 -olympiakarsintoihin ja vuotta-paria myöhemmin kielsi yhteistyön kaikkien muiden paitsi veljesliittojen kanssa.

Veljesliittoa ei kaikkialla ollut vaan työläisurheilijat ja seurat saattoivat olla villejä tai kuulua yhteisliittoihin. Näitten kanssa ei siis saanut tehdä yhteistyötä. Eiväthän kilpaurheiluun suuntautuneet, vahvat ja radikaalit seurat Jyry etunenässä tähän suostuneet. Pitää ottaa huomioon vielä sekin, että erilaisten arvioiden mukaan TUL oli urheilullisesti erittäin vahva. Yleisurheilussa liitto oli jokseenkin tasaväkinen SVUL:n kanssa ja voimailulajeissa jopa ylivoimainen. Jalkapallo oli polkaistu liikkeelle 1920, mutta kun jo silloin julkaistiin liiton tasokas palloiluopas, se kehittyi huimaa vauhtia ja oli muutamassa vuodessa liiton suosituin laji.

NAISET OMILLEEN
TUL:n naiset olivat saaneet liittoon "neuvoa-antavan" naisjaoston ja Työväen Urheilulehdestä pienen nurkkauksen, mutta se ei tyydytttänyt heitä alkuunkaan. Niinpä he päättivät yksinkertaisesti toimia itse. He perustivat keväällä 1919 oman voimistelujaoston, aloittivat ohjaajakurssit, solmivat seuraavina kahtena vuotena yhteyksiä "porvarillisiin" ohjaajiin Kaarina Kariin ja Hilma Jalkaseen ja saivat tästä moitteita liitolta. Naisten vastaus oli pätevä: omia ei vielä ollut. Ponnistuksen naisten ohjaajana oli Jalkanen eli entinen Syvälahti toiminut jo edellisellä vuosikymmenellä.

Ehkä rajuin liike oli perustaa oma lehti "Työläisnaisten Urheilulehti". Liitto kielsi alunperin lehden julkaisun ja naiset perustivat osakeyhtiön, jota liiton miespuolinen johto piti jopa "liiton hajoitustyönä". Lehden näytenumeroista tehtiin niin upeita, että liitto päätti ottaa lehden kustannettavakseen ja päätoimittajaksi valittiin vuonna 1922 Helmi Paasonen. Paasosesta tuli sittemmin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä TUL -vaikuttajista. Myös hän oli ollut Ponnistuksen naisten voimistelutoiminnan vetäjänä, joskaan ei ole tietoa, oliko hän seuran jäsen.

Työläisnaisten Urheilulehden näytenumeroiden piti olla niin upeita, että liitolla ei olisi ollut varaa olla lehteä hyväksymättä. Kuva SH

Vuonna 1921 naistoimintaa oli jo 69 seurassa ja maan parhaitten voimien vetämillä neliviikkoisilla naisten voimistelu- ja urheiluohjaajakursseilla koulutettiin vuoteen 1925 mennessä 178 ohjaajaa eli valmentajaa. Vuonna 1929 naiset perustivat Paasosen aloitteesta ja kovalla keräystyöllä Pajulahteen urheiluopiston, jossa nimenomaan koulutettiin naisohjaajia. Vuonna 1929 naisille taattiin liittotoimikuntaan jäsenmäärän edellyttämä osuus.

PONNISTUKSEN NAISURHEILUSTA
Ponnistuksessa oli ollut jo vuosisadan alusta lähtien vanhadammilaista naistoimintaa, mutta uudessa muodossa se alkoi keväällä 1920, kun sörkkalaiset nuorisoliittolaiset kokosivat voimisteluryhmän ja päättivät aloittaa toiminnan. Ryhmä liittyi Ponnistukseen puheenjohtajanaan Lyyli Ilvonen ja ohjaajanaan Eliisa Korhonen, josta sitten tuli TUL:n nais- ja järjestösihteeri. Nimellä Ahlgren hän toimi myös jaoston puheenjohtajana vuodet 1926-1929, jolloin myös naisten ohjaajana vaikuttanut Paasonen veti TUL:n naistoimintaa.

Naisten toiminta oli ratkaiseva piristysruisku Ponnistuksen 1920-luvun alulle. Heitä oli sittemmin jatkuvasti yli kolmannes seuran jäsenistöstäkin, mikä on miesvaltaisessa urheilukulttuurissa nykyajankin mittareilla iso määrä.

Toiminta oli etupäässä voimistelua, mutta myös muuta. Vuonna 1921-1923 voitti seuran naisjoukkue Helsingin piirin mestaruuden 5x1000 metrin kävelyssä. Ohjelmassa oli nimenomaan naisjaostolla myös hiihtoa, soutua, uintia, yleisurheilua ja kori-, piiri- ja rajapalloilua. Täytyy ottaa huomioon, että koripallo keksittiinkin vasta 1891 ja tuli virallisesti Suomeen 1920-luvun lopulla. Helge Nygrenin mukaan siis ponnarinaiset pelasivat sitä jo 1920-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Nygrenin luulisi tietävän, sillä TUL -lehden toimittaja oli itse koripalloilija, valmentaja ja yksi taustahahmoista sille, että laji hyväksyttiin TUL:n lajikirjoon vuonna 1940.

PUNAINEN OLYMPIA...
...termiä käytti Helge Nygren Työläisolympialaisista ja Spartakiadeista. Työläisolympialaisia järjestettiin vuonna 1925 talvikisat Schreiberhaussa Riesengebirgen vuoristossa ja kesäkisat Frankfurtissa. Spartakiadeja ehdittiin järjestää esikisojen lisäksi yhdet talvikisat Oslossa ja kesäkisat Moskovassa ja ne olivat laukaisin TUL:n hajoamiseen. Työläisolympialaisia järjestettiin vielä 1930-luvullakin, mutta Spartakiadeja ei enää Keski-Euroopan poliittisen tilanteen vuoksi pystytty järjestämään.

Ongelmaksi havaittiin yhteistyössä vuoden 1925 kisoissa se, että Suomessa ja muualla Euroopassa painotettiin eri asioita. Suomalaiset olivat enemmän kilpaurheiluun suuntautuneita kun taas Länsi-Euroopan liitot hakivat ruumiinkulttuuria ja näyttäviä joukkoesiintymisiä. Niinpä lajituntemus oli osin heikko ja kaikkien oli myös osallistuttava kisojen voimistelunäytöksiin. Suomalaiset olivat kisoissa ylivoimaisia ja syy oli se, että suomalaiset olivat treenanneet enemmän ja paremmin. Samasta syystä suomalaiset pärjäsivät muutenkin vuosisadan alkuvuosikymmenten kisoissa. Talvikisoissa otettiin kuutoisvoittokin ja kesäkisoissa suomalaiset saavuttivat kymmeniä mitaleita eli kunniakirjoja. Jalkapallossa Suomi eteni loppuotteluun, missä hävisi Saksalle 2-0. Taso oli hivenen huonompi kuin olympialaisissa, mutta maailmanennätyksiäkin nähtiin.

Moskovan Spartakiadien tulostaso oli puolestaan parempi kuin saman vuoden kesäolympialaisissa. Menestys suomalaisilla oli sielläkin hieno. Muun muassa Volmari Iso-Hollo hallitsi kestävyysjuoksuja ja Gunnar Bärlund kehää. Suomen jalkapallojoukkue sijoittui neljänneksi ja kahdeksan spartakiadipelaajaa pelasi myöhemmin Suomen maajoukkueessa. Mainittakoon muuten, että vuoden 1936 Berliinin olympiajoukkueessa pelanneista kahdeksan pelaajaa oli TUL -taustaisia. Kaikkiaan 15 entistä tullilaista pelasi maajoukkueessa 1930 -luvulla.

Suomalaisten spartakiadijoukkue. Maajoukkueessa joukkueesta pelasivat
ylärivissä vasemmalta Eero Ronkainen, neljäs vasemmalta Ernst Grönlund, oikealta Tauno Kekkonen,
keskirivissä Leevi Kekkonen, kolmas vasemmalta Väinö Forsten, neljäs Lauri Präktig (Sinikari), alarivissä toinen vasemmalta Viljo Halme ja oikealla Frans Karjagin.
Koko joukkue erotettiin TUL:sta ja myös muilla on tilillään Suomen mestaruuksia. Muun muassa Reino Fri (ylärivi viides vasemmalta) ja Brynolf Weckström (ylärivi toinen vasemmalta) palasivat aikojen tasaannuttua takaisin omiin seuroihinsa. Kuva: Helge Nygren: Punainen olympia

TUL:N HAJOAMINEN
Spartakiadeille meno oli välitön syy siihen, että TUL hajosi 1920 -luvun lopussa. Takana olivat tietysti koko vasemmiston ristiriidat sosialidemokraattien, vasemmistososialistien ja kommunistien välillä, mutta rintamalinjat eivät suinkaan olleet aivan yksiselitteisiä. Eihän esimerkiksi joku Volmari Iso-Hollo kommunisti ollut eikä todennäköisesti sosialidemokraattikaan vaan työläisurheilija, joka halusi kilpailla mahdollisimman korkealla tasolla.

TUL:lla oli ollut tiiviit urheilusuhteet Neuvosto-Venäjälle ja Neuvostoliittoon vuodesta 1922. Suhteet alkoivat jalkapallolla ja myös päättyivät riitaan jalkapallojoukkueen vierailusta ja pelaamisesta suomalaisen spartakiadijoukkueen kanssa.

Spartakiadit olivat PUI:n eli Punaisen Urheiluinternationaalin järjestämät kansainväliset kisat. Suomalaiset saivat kutsun ja ensimmäisessä vaiheessa kutsu hyväksyttiin. Sosialistinen Urheiluinternationaali eli SUI kielsi tapahtumaan osallistumisen ja tässä vaiheessa Suomi yritti sovitella. Sovittelu ei tuottanut tulosta vaan TUL:ssa äänestettiin ja osallistuminen kiellettiin erottamisen uhalla myös yksittäisiltä seuroilta ja urheilijoilta.

Mainittakoon, että Matti Leskinen, Ponnistuksen sosialidemokraattinen ja kovaotteinen puheenjohtaja äänesti Spartakiadeille osallistumisen puolesta. Rintamalinjat eivät tässä vaiheessa olleet suinkaan selvät. Vielä vuonna 1929 Ponnistuksessa äänestettiin yhden jäsenen Edvard Markkasen toimittua vastoin kieltoa toimitsijana Jyryn kilpailuissa. Äänin 39-32 Markkanen erotettiin liitosta ja melkoinen osa sosialidemokraateiksi lasketuista äänesti erottamista vastaan.

Spartakiadeille haluavat seurat anoivat aluksi erivapauksia, mutteivat saaneet ja sen jälkeen päättivät koota joukkueen. Kisoihin ilmoittautui yli 300 urheilijaa, 80 valittiin ja muutama ei saanut viisumia. Helsinkiläisseuroista edustettuina olivat Jyry, Koiton Visa, Kullervo, Töölön Vesa, Helsingin Työväen Uimarit ja Käpylän Urheilijat.

Vuoden 1929 liittokokouksen junttalistoja. Vasemmalla kommunistien, oikealla sosialidemokraattien naisten listat. Kuva: SH

Tilanne kärjistyi nopeasti poliittiseksi yhteenotoksi. Jo ennen kisoja osa urheilijoista erotettiin liitosta ja kisojen jälkeen alkoivat joukkoerottamiset. Aluksi ne koskivat urheilijoita sitten seuroja ja jopa piirejä. Lopullinen yhteenotto tapahtui liittokokouksessa 1929, jossa sosialidemokraatit valtasivat liiton molempien puolien armottomasti juntatessa edustajavalinnoissa. Ero äänissä oli vain kolmesataa ääntä, mutta se riitti. Kesään 1930 mennessä oli liitosta erotettu jo 92 seuraa, rekistereistä poistettiin 80 seuraa ja jäsenistöstä aika tarkkaan puolet. 1930-luvulla vallinneiden kommunistilakien nojalla lähes kaikki seurat myös seuraavien vuosien aikana kiellettiin.

Sosialidemokraatit aloittivat kampanjan, jolla erotettujen seurojen tilalle perustettiin uusia ja näin
tilanne ei näyttänyt virallisesti aivan näin pahalta.

Erotetut urheilijat olivat koko TUL:n parhammistoa ja seurat suurimpia ja vahvimpia kaupunkilaisseuroja ja nimenomaan kaupungeissa ja kaupunkilaisissa lajeissa TUL oli ollut vahva huippu-urheiluliitto. Käytännössä tämä tapahtumaketju tarkoitti sitä, että TUL menetti otteensa huippu-urheilusta. Jalkapallossa TUL oli ollut maan johtava liitto, mikä näkyi mainiosti tullilaisten pelaajien menestyksessä 1930-luvun maajoukkueessa ja sarjoissa eikä sitä klappia enää koskaan onnistuttu kuromaan kiinni.

Ratkaisut tehtiin erittäin kireissä poliittisissa olosuhteissa, missä äärioikeisto nousi läpi koko Euroopan. Suurin osa toimijoista molemmissa leireissä oli varmasti TUL:n puolella. Mitä olisi tapahtunut -spekulaatio on asiallista tehdä, mutta vaikeampaa on tuomita.